Neiti Aika ja ohjaaja Talvensaari leffakerhossa

Syksyllä 2020 leffakerho käynnistettiin normaalia pienemmällä jäsenmäärällä koronaepidemian aiheuttamien rajoitusten takia. Juuri ennen sulun alkua ehdimme nähdä marraskuussa dokumenttielokuvan Neiti Aika, joka on Jussi-ehdokkuuden lisäksi runsaasti kansainvälisesti palkittu. Elokuvaa esittelemässä oli tekijävieraana ohjaaja ja käsikirjoittaja Elina Talvensaari. Talvensaari on elokuvan lisäksi opiskellut antropologiaa ja sosiologiaa, mikä näkyy hänen tuotannossaan.

Neiti Aika oli valmistunut vuosi sitten, mutta sitä oli tehty hartaudella jo monta vuotta. Matka on ollut valtavan tunteellinen, ahdistava ja samalla kiehtova. Talvensaari sai idean elokuvaan, kun hänen perheensä hankki asunnon Käpylästä olympiatalosta. Asunnon mukana tuli myös edellisen asukkaan irtaimisto (koska Talvensaaret sisällyttivät rahapulassa tarjoukseensa asunnon tyhjentämisen), jonka näkeminen herätti heti dokumentaristin mielenkiinnon. Saapuessaan uuteen kotiinsa hän tarttui kännykkäkameraan (mitä harmitteli, ettei ollut oikea filmikamera käytettävissä) ja kuvasi näkymän ennen tavaroiden hävittämistä. Hävittämisestä ei tullutkaan mitään, vaan iso osa tavaroista siirtyi heidän elämäänsä. Heidän kotonaan oli yksi vieras. ”Tunnen, että olen saanut uuden ystävän, mutta tiedän, että suhde on yksipuolinen.” Talvensaari alkoi tutkia Sirkka-Liisa Miettisen elämää hänen tavaroidensa, valokuvien, 8 mm:n kaitafilmien ja kirjeiden kautta. Sattumalta hän löysin myös suvun Pielisen museoon lahjoittaman suvun kirjeenvaihdon, josta sai lisää tietoa. Lähisukulaisia tai perillisiä Sirkka-Liisalla ei ollut enää elossa, joten kuolinilmoituksensakin hän oli valmistellut itse.

Elokuva on tekijänsä pohdiskelua Sirkka-Liisan elämästä, rinnakkaiselosta puolisonsa Veikon kanssa, lapsettomuudesta ja leskeyden ajasta, ajankuvasta puolen vuosisadan ajalta (”Vain elokuva pystyy tuomaan ajan, elokuvan kautta on mahdollista rakentaa eloon kadonnut aika.”) ja mm. tilanteesta, jossa hautajaissaatossa ei enää ole sukulaisia tai ystäviä, ainoastaan pappi. Sirkka-Liisan ajatuksia ei voi tietää, mutta ”lapsettomuudesta olisin mielelläni jutellut hänen kanssaan”.

Oliko dokumentin tekiminen moraalisesti oikein, kun ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä? Luurankoja ei löytynyt, joten siltä osin säästyi pohdinnoilta. Aihetta on kuitenkin pyritty käsittelemään kunnioittavasti ja muistaen, että näkökulma on tekijän. Elokuvan valmistumisen jälkeen ne kaukaiset sukulaiset, jotka ovat olleet yhteydessä, ovat olleet innoissaan elokuvasta.

Kysymykseen nykyisestä suhteesta Sirkka-Liisaan Talvensaari kertoi perheen käyvän jouluisin Sirkka-Liisan ja Veikon haudalla. Hänen tavaroitaan on vielä paljon käytössä, vaikka he ovat muuttaneet pois Käpylästä. Myös puheissa Sirkka-Liisa on vielä läsnä.

Elokuvan lopputekstimusiikkina J Karjalaisen Terve, Sirkka Lautamies (Talvensaaren puolison ehdottama) soi mainiosti samaa asiaa.

Tulevista keskeneräisistä töistä on vaikea puhua, koronan takia uuden elokuvan ajatteleminen on hankalaa, kun ei voi tutustua ihmisiin.

Kerhon vetäjän Timo Malmin perinteiseen kysymykseen aution saaren elokuvasta vastauksena oli iranilaisen ohjaajan Jafar Panahin Valkoinen ilmapallo, ”ohjaajalla on lämmin katse maailmaan”.

                                                                                            teksti Merja Lehtonen